16.12.2014

they say "be brave, there's a right way and a wrong way"

Laskeuduin perjantai-iltana Helsinki-Vantaan lentokentälle ja 24 tunnin sisällä ehti jo tunteet mennä aikamoista vuoristorataa helpotuksesta täyteen paniikkiin ja epätoivoon. Mulla on takana elämäni vaativin termi - ja tämän toteaman voi allekirjoittaa lähes jokainen MUWCI-kakkonen - ja päätin sitten päättää nämä kauheat kuukaudet huonoimmalla mahdollisimmalla tavalla. Joo-o. Lauantaiaamuna tekemäni ACT-koe (amerikkalainen tasokoe jenkkiyliopistoihin) meni liioittelematta täysin penkin alle, varsinkin matikan osuus jossa mulla laskin lakkasi toimimasta viiden minuutin jälkeen. Taisin nipistää itseäni, koska en vaan voinut uskoa jokin näin kliseinen juttu tapahtuu juuri kun teen yksiä elämäni tärkeimpiä kokeita. Koitin tehdä sen loppukokeen ihan kunnialla mutta päässä pyöri koko ajan todennäköisen epäonnistumisen kammo, joka sitten tietenkin vaikutti negatiivisesti mun suoritukseen. Kauheeta miten hermoja on niin hankala saada kuriin.

Viimeiset neljä kuukautta ovat olleet ihan hirvittävän akateemisesti kouluorientoituneet, mutta selvisin kaikesta kuitenkin suhteellisen siedettävästi - kunnes astuin tänä aamuna Suomi-Amerikka Yhdistysten Liiton tiloihin ja aloitin sen pirun kokeen. Tuntuu pahalta ja jollain tavalla tosi epäreilulta, että kaiken tän raatamisen jälkeen en voi edes nauttia (täysin ansaitusta) lomastani ja joulufiiliksistä täysin rinnoin koska mielessä painaa vaan tää viimeinen epäonnistuminen monien onnistumisten keskeltä. Jenkit jatko-opiskeluvaihtoehtona vaikuttaa juuri nyt paljon kaukaisemmalta kuin ikinä ja oonkin tosi pettynyt itseeni - ei Euroopassa mitään vikaa ole, mutta... Toki Suomikin alkaa kuulostaa entistä enemmän ihan mukiinmenevältä vaihtoehdolta. Hyvinvointivaltio, julkiset palvelut rullaa, koulutus olisi tasokasta ja ennen kaikkea ilmaista ja opiskelun ohella ehtisin käymään töissäkin ja ansaita rahaa muita juttuja, esim. matkustelua varten. Minkä takia sitten koitan välttää tätä hinnalla milla hyvänsä?



Oon viime aikoina kyseenalaistanut melko paljon mun nykyistä elämänfilosofiaa ja hävennyt mun kiittämättömyyttä, jossa oon kesästä lähtien vellonut. Tietenkin jatko-opiskelumahdollisuudet on asia josta kannattaisi ja pitääkin huolehtia, mutta se pakkomielteinen tapa jolla oon niin tehnyt on mietityttänyt paljon. Eihän mulla, toisin kuin monilla muilla, ole ikinä ollut sitä unelmayliopistoa johon olisin tähdännyt koko elämäni, minkä takia tää ainainen stressaaminen on hämmentänyt mua kovasti. Sopeudun melko vaivatta uusiin paikkoihin, joten minkä takia pelkään niin pirusti minne päädyn seuraavaksi neljäksi vuodeksi? Uskon, että tiettyyn asioihin mulla ei ole voimia vaikuttaa ja elämä valitsee minkä polun se haluaa seurata. Olen opiskellut itseni rikki ja yrittänyt parhaani, ja sen pitäisi olla enemmän kuin tarpeeksi. Kai se on vaan tää ainainen perfektionismin haku ja epäonnistumisen pelko, joiden voimin oon selvinnyt päivästä toiseen. Jos tarkemmin mietitään, en ole ikinä epäonnistunut akateemisessa kontekstissa - tietenkin pieniä harha-askeleita on ollut siellä ja täällä, mutta yleisesti oon aina saavuttanut kaiken, mihin olen tähdännyt. Tiedän kuitenkin, että parin kuukauden päästä tulen avaamaan monia hylkäyskirjeitä myönteisten vastauksien sijaan.

Kolmas termi MUWCI:ssa oli rankka. Mutta rankempaa on tajuta kuinka kolme neljässosaa mun ajasta tuossa pienessä kukkulanpäällisessä kuplassa on jo ohitse. Viimeinen termi edessä. Viimeiset viisi kuukautta. Mihin ihmeeseen tää aika on oikeen valunut? Muhun iskee paniikinomainen pelko kun mietin, että seuraavan kolmen viikon päästä lennän viimeistä kertaa Intiaan määränpäänä MUWCI. Oon kokenut elämäni parhaimmat ja huonoimmat hetket täällä. Oon tutustunut ihmisiin, jotka on opettanut mulle enemmän mitä yksikään koulukirja pystyisi. Tää paikka on antanut mulle niin paljon ja särkenyt mun sydämen niin monta kertaa. Viime vuonna näin tän paikan viallisena paratiisina, elin kuukaudesta toiseen tähtisumut silmissä. Uutuudenviehätys katosi, mutta ihmetys ja rakkaus säilyi. Vietin ensimmäisen vuoteni MUWCI:ssa mielentilassa, jota en osaa nimetä tai selittää. Nyt kun mietin viime vuotta, muhun iskee palava kaipuu ja nostalgia sekä hämmennys siitä, miten paljon kaikki voi muuttua yhden kesän välissä. Olen mä nauttinut mun kakkosvuodesta. Mutta tuntuu, että en oo vieläkään päässyt viime vuodesta yli, siitä puhtaasta onnellisuudesta. "I've become crueler in your presence", oon kasvanut ja oppinut ja ymmärtänyt, kuinka ihmiset tosiaan luo sen maagisuuden ja kuinka koti ei voi ikinä enää tarkoittaa samaa.

20 päivää Suomessa ennen kuin matkustan viimeistä kertaa mun kukkulalle.

2.11.2014

killer october survivor

... selvisin siis elämäni vaativimmasta kuukaudesta ja vieläpä melko hyvillä mielin! Wohoo.

Viime postauksesta on taas kulunut ihan laittoman paljon aikaa. Mitä mä oon sillä välin tehnyt? No opiskellut niskat jumissa päivästä toiseen... Ei ihan, mutta melkein. Just nyt tällä hetkellä elämä on tarjonnut pienen huilaushetken ton hullun lokakuun jälkeen. Projektiviikko alkoi eilen ja tää tarkoittaa mulle (ja lähes kaikille muille kakkosille) viikon lisäaikaa EE:n kirjoittamiseen sillä välin kun ykköset riehuu ympäri Intiaa viidakoissa ja rannoilla ja miljoonakaupungeissa ja vaikka missä. Kieltämättä mullakin olisi ollut palava halu päästä ulos kampukselta vähän pidemmäksi ajanjaksoksi, mutta se ei ois kauhean viisas ajatus kun Extended Essayn ensimmäinen luonnos - edelleen pyöreät nolla sanaa - pitäisi palauttaa yhdeksän päivän päästä... Mä en oo tänä vuonna matkustellut ollenkaan, jos ei exeatia ja viiden päivän Pune-reissua ei oteta lukuun. Vähän harmittaa, mut toisaalta lompakko ja koulutyö ja mielenterveys kiittää ja tätä reissailettomuutta aion kyllä kompensoida sitten kevätlukukaudella. Tää kolmas termi on sanottu olevan IB:n hankalin ja vaikka loppukokeet sijoittuukin ensi vuodelle, pitäisi sen nelostermin olla työmäärän suhteen hieman keveämpi - mikä siis tarkoittaa enemmän aikaa matkustelulle, jesjes.



Mitä Intiaan sitten kuuluu? Paahtavaa auringonpaistetta ja hulluja ukkosmyrskyjä, upeita auringonlaskuja ja surullisia auringonnousuja (koska oon valvonut koko yön opiskellen), intensiivisiä kokouksia, iloisia mutta surullisiakin uutisia, spontaaneja bileitä jouluvalojen hehkuessa sekä koulua. Koulua koulua koulua. Osan IB:n tärkeimmistä papereista oon palauttanut jo, mm. sen paljon kauhistellun TOK (theory of knowledge, verrattavissa jonkinlaiseen filsaan) essayn, jonka hutaisin parissa päivässä kofeiinin voimin. En suosittele. Oon ollut tän termin aikana kuin kone, joka vaan sylkee ulos kaikenmaailman esseitä ja raportteja ja kokeita. Laadusta ei sitten varmaan kannata puhua... Kävin myös tekemässä ACT-tasokokeen, joka on lähes jokaisen jenkkiyliopiston vaatimuksena. ACT on ns. standardized test, joka ei oikeestaan mittaa ollenkaan älykkyyttä vaan pikemminkin sun kapasiteettia vastata tietyn tyylisiin kysymyksiin tietyllä tavalla rajatun ajan sisällä. Ja noh, en ehtinyt yhtään lukea siihen muiden kiireiden ohella, joten käyn uusimassa sen Suomessa joululoman aikana. Kaikkea sitä tekee parantaakseen omia jatko-opiskelumahdollisuuksiaan...


Kai tää kouluorientoisuus palkittiin, sillä pari päivää sitten saatu todistus ja predicted grades joilla nyt haen sitten yliopistoihin oli yllättävän hyvät. Siis hyvät. Shokki. Varsinkin kun suurimmalle osalle tapahtui pikemminkin päinvastoin, mikä on selittänyt viime päivien alakuloisen tunnelman. Mutta mä oon tyytyväinen ja iloinen omasta suorituksestani, ja tästä hyvästä koulumenestyksestä oon saanut hieman lisäpuhtia joululomaan asti (enää 40 päivää!). Loppulukukausi kuluu kuitenkin ihan vaan koulun ja yliopistohakujen parissa, mutta yhtä hektistä kuukautta ei toivottavasti ole luvassa - en oo ihan varma selviäisinkö toisen lokakuun. Jenkkeihin haen muutamaan yliopistoon ja Hollantiin myös, Brittejä harkitsen vielä. Muutama välivuosisuunnitelmakin on mielessä, mutta katotaan sitten myöhemmin toteutuuko yksikään niistä. Mua houkuttaisi kauheasti huilata vuosi, pysähtyä hetkeksi ja miettiä mitä kaikkea oonkaan kokenut näiden kahden vuoden aikana sekä kokeilla sitä sun tätä, vähän kartoittaa omia intressejä ja sen sellaista. Toisaalta yliopistoelämä kutkuttaa ja tekisi mieli hypätä rattiin heti ilman mitään taukoja, vaikka en tarkalleen tiedäkään mitä haluaisin opiskella (sen takia Jenkit ja liberal arts colleges olisikin niin varteenotettava vaihtoehto). Noh, we'll see, yksi UWC:n lukuisista plussapuolista on se, että se avaa niin monia ovia.


Tää termi on ollut mulle melko raskas ihan henkisestikin. Töitä on ollut paljon, koti-ikävä on iskenyt paljon useammin, ja monet tapahtumat täällä MUWCI:ssa on painanut mielialan melko alas. Ei tää paikka ole paratiisi, ja varsinkin tänä vuonna täällä on ollut vaikka ties minkälaista draamaa. Ei se yhtään lievennä mun rakkautta tätä kukkulan huippua kohtaan, mutta kieltämättä pistää miettimään erinäisiä asioita. Oon tänä vuonna ollut osa PSG-ryhmää (peer support group), jonka päätehtävänä on ollut toimia jonkinlaisena tukiverkostona opiskelijoille perinteisen koulupsykologin lisäksi, ja melko tapahtumarikkaan termin vuoksi mulla on ollut tän(kin) suhteen kädet täynnä hommia. Mutta on meillä ollut toki tosi paljon hyviäkin hetkiä. Wada concerts, sunday spotlights, DIF-festivaali (Disruptive Innovation Festival) jossa kommunikoitiin web-kameroiden välityksellä muiden UWC-koulujen kanssa erinäisistä asioista, mm. siitä, onko IB vaikeuttamassa UWC-arvojen toimeenpanemista yms yms. Melko mielenkiintoista ja aika tuohtunuttakin keskustelua, ainakin täällä MUWCI:ssa monet veti herneet nenään monista kommenteista mitä koulujen rehtorit siellä heitteli. Me juhlittiin myös reilu viikko sitten Diwalia, valon juhlaa, joka on siis yksi Intian suurimmista juhlista ja vastannee Suomen joulua. Oli hyvää ruokaa ja juomaa ja ohjelmaa ja ihmiset intialaisissa vaatteissaan oli kauniita ja niin oli myös meidän library lawn, joka oli koristeltu lukuisilla jouluvaloilla. Aah.


Joululomaa odotan innolla, mulla on kauhean ikävä kunnollista syksyä jota en oo nyt kahteen vuoteen kokenut nyyh. Ihanaa päästä kotiin äidin ruokien luokse sekä vaan levätä rauhassa. Tietenkin mun pitää niitä yliopistohakuja lomankin aikana väsätä, mutta mutta...  Suurin syy miksi asensin oikeen päiviä jäljellä-laskurin mun kännykkään on kuitenkin se, että mun poikaystävä tulee lomalla Suomeen! Pakahdun ehkä ilosta jo valmiiksi sillä ikävä on kova, ei olla nähty puoleen vuoteen ja vaikka nykymaailman teknologia tekeekin yhteydenpidon helpommaksi, on erossa oleminen 12 tunnin aikaerolla ollut yllättävän rankkaa. Nyyh.

Tämmöstä pikaista kuulumisten päivittelyä taas, toivottavasti Suomessa on kaikki hyvin! Tulevat hakijat tai UWC:sta kiinostuneet, älkää epäröikö ottaa yhteyttä jos on kysyttävää :) Paljon haleja täältä x

13.9.2014

round two


No huhhuh.

Täällä ollaan taas. Itse asiassa kuukausi tulee jo kohtapuoliin täyteen ja vaikka teoriassa mun olisi pitänyt vuoden kokemuksella olla valmistautuneempi kaikkeen, en muistanut miten hektinen tää ensimmäinen kuukausi onkaan. Mulla ei itseasiassa ole minkäänlaista aavistusta miten aika voi olla niin hassu käsite täällä, kuinka neljään viikkoon voi pakkautua niin paljon kokemuksia ja kuinka kuukausi on vilahtanut silmien ohi, mutta samalla tuntuu että oon ollut täällä ikuisuuden. Suomi ja kesä tuntuu olevan niin kaukana.  

15. elokuuta hyvästelin taas Helsinki-Vantaan lentokentällä perheen ja Suomen, mikä ei tällä kertaa odotetusti ollut viime vuoteen verrattuna yhtä henkisesti raskasta. Tiesin mikä mua odottaa perillä, mutta silti koko 24 tunnin matkustamisen aikana mun mieltä painoi hämmennys ja ehkä pelkokin tulevasta vuodesta. Joku viisas ihminen kertoi että kaksivuotinen UWC-elämä rullaa sykleissä, uusi aikakausi korvaa vanhan ja ihmisiä tulee ja menee – ja ne tärkeimmät pysyy sun elämässä. Tämä faktan tiedostin silloin kuin allekirjoitin virallisesti vastaanottaneeni Suomen Kulttuurirahaston stipendin, mutta sen hyväksyminen on ollut melko rankkaa.

Library lawn, joka ei nyt monsuunin aikana kauheesti houkuttele päiväunien ottajia haha. Tuo rakennus on art centre, jossa meillä on visual arts ja film studies tunnit.


Astuin Mumbain lentokentältä ulos, kostea ilma iski mua päin naamaa ja muistutti mua siitä, kuinka viime kerralla yhdistin sen Vietnamiin. Nyt mielessä pyöri vain Intia ja jollain tavalla koti. Kuusituntisen ajomatkan aikana kampukselle ahtauduin jeeppiin muiden MUWCI-opiskelijoiden kanssa ja rullasin ikkunan alas, työsin pääni ulos ja annoin monsuunituulen tuivertaa mun hiuksia. Lähimmän kylän Paudin ohitettua näin viimeinkin MUWCIn ja mun rakkaan kukkulanhuipun joka ei ollut enää rusehtavan keltainen ja kuiva vaan vehreä ja niin niin kaunis. 

Ensimmäinen viikko täällä me kakkoset vietettiin ilman ykkösiä. Tämän viikon sanotaan olevan yksi mielenkiintoisimmista viikoista MUWCIssa, sillä oot täällä vain oman ”batchin” (vuosiluokka?) kanssa ja siksi sulla on tilaisuus tutustua ihmisiin – joiden kanssa oot asunut jo vuoden – paljon paremmmin. Ja sinänsä tää oli ihan totta, tää viikko oli ihan mahtava; spontaaneja kokkailuja, teehetkiä, pienimuotoisia ja intiimejä bileitä joka päivä ja ilta. Tekemistä oli paljon ja koko ajan, ja vaikka opettajat hengittikin niskaan esseistä ja kouluhommista (joita me kaikki onnistuneesti vältettiin tekemästä), oli tää viikko suurimmaksi osaksi vain hengailua ja hyppimistä paikasta toiseen.

Mutta toisaalta tää ensimmäinen viikko oli monille – esimerkiksi mulle – todella rankkaa aikaa koska kampuksen ollessa puoliksi tyhjä, meidän kakkosvuotisten poissaolon tunsi paljon selkeämmin. Joka kolkka muistutti mua viime vuodesta, välillä kävelin automaattisesti eri huoneisiin huomaten että täällä asuu joku toinen eikä se jota tulin moikkaamaan – koska se joku on jo kaukana poissa, yliopistossa tai matkustelemassa tai tekemässä ihan mitä tahansa ihan missä tahansa. Mutta ei täällä. Koska tää ei ole viime vuosi, sen ei kuulukaan olla mutta sen faktan sulatteleminen ja hyväksyminen oli ja on edellään vaikeaa. Kaikki odotti innoissaan ykkösiä vihansekaisin tuntein, sillä kieltämättä me haluttiin pikemmin meidän omat kakkosvuotiset takaisin. Ja täähän ei tietenkään ole reilua, mutta luonnollista ja tapahtuu joka vuonna. 

Mun nurkkaus (tai oikeestaan pelkkä sänky). Sisustuspuoli on hieman kesken vielä - aattelin laittaa vielä parit jouluvalot sinne tänne - mutta ihan kotoisalta tuntuu jo. Wada 5 on huonekokojen suhteen suurin, joten mun nurkkaus on epäinhimillisen suuri ja sen takia suuren kateuden kohteena haha

Ja sitten kun ykköset joukko joukolta saapuivat silmät loistaen innostuksesta, me oltiin yhtäkkiä ihan hukassa. Kampus oli taas täynnä, puuttuva puolisko oli saapunut mutta se pinttynyt ajatus siitä kuinka tää oli se ”väärä” puolisko ei haihtunut ihan heti tai helposti. Satoja uusia nimiä ja kasvoja, orientaatioviikko ja kymmenet tutustumisleikit sekä niiden tuomat pakolliset sosialisoitumisen vaiheet pitivät koko koulun kiireisinä ja varmistivat, että me kakkoset pikku hiljaa opittaisiin päästämään irti viime vuodesta. Aamuviiden mutapainit, pikatreffit, karaoke-illat, aarteenetsintä, buddy ball sekä first and second year showt sekä miljoona muuta aktiveettia, ykkösten pelokkuus ja kakkosten kylmyys laantui ja nyt, kolme viikkoa myöhemmin me ollaan jo ihan sopusoinnussa. Ei ehkä vielä perhe, mutta suunta on oikea. 

Juuri nyt tällä hetkellä elämä alkaa jo valua omaan muottiinsa. Ykköset viimeistelee kouluaine- ja trivenivalintojaan (CAS, ekstra-aktiviteetit) ja alkaa jo oppia, milloin koulun ruokalassa on erityisen hyvää ruokaa tarjolla tai kuinka jouluvalot on ainoa hyväksyttävä valaistusmuoto täällä, puhumattakaan siitä että kenkiä kannattaa aina ravistaa ennen kuin ne laittaa jalkaan – muuten saatat litistää kengissäsi majailevan sammakon kuoliaaksi. Me kakkoset tuskaillaan kouluhommien ja yliopistohakemuksien ja erilaisten tasotestien parissa, minkä takia suurimman osan (no ainakin mun, haha) sosialisoitumisen taso on viime vuoteen verrattuna ihan naurettava.

Wuhuu mutapainiselfie. Herätettiin ykköset viideltä aamulta paistinpannuja käyttäen (siis ihan vaan tuottamaan ääntä haha). Oikealla minä ja Jamie (Hollanti) Ganesh-festivaalin aikana!

IB2:n vaativuutta on kauhisteltu ihan kamalasti ja noh, just nyt loputtoman työtaakan uuvuttamana voin kyllä vahvistaa kyseiset toteamat. Kouluhommia on paljon – ja paljolla meinaan paljon – eikä kaikki yliopistohakuun liittyvät hässäkät helpota yhtään. Oon vieläkin ihan auttamattomasti kujalla mun tulevaisuuteen nähden, mutta näillä näkymin aion hakea Jenkkeihin, Britanniaan ja Hollantiin (Suomi olisi sitten ihan vihoviimeinen vaihtoehto haha). Kaikilla näillä mailla on eri hakusysteemit ja -kriteerit, joten niin. Kiirettä pukkaa. (Tosin en voi kauheesti valittaa koska kyllähän mulla olisi abinakin aika hektistä nyt)

Mutta stressistä huolimatta oon aika onnellinen tällä hetkellä. Tää paikka on ihan ainutlaatuinen ja musta tuntuu että unohdan aina välillä arvostaa MUWCIn maagisuutta ja kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä se tarjoaa. Tänä vuonna oon saanut mun päivärytmin paremmin kuosiin; herään hieman normaalia aikasemmin ja vaihdan pari sanaa pikaisesti mun poikaystävän kanssa (opiskelee Jenkeissä, aikaero ihanat 11,5h), lähden kouluun ja siellä vietän sitten aikaa ihan päivästä riippuen 2-6 tuntia. Lounaaseen (noin kahdelta iltapäivällä) oon kuitenkin aina koulurakennuksissa tai sitten kirjastossa hoitamassa sitä sun tätä. Koulun jälkeen lähes poikkeuksetta illalliseen asti erilaisia ekstra-aktiviteetteja tai kouluhommia tai erilaisia tapaamisia ja kokouksia (joita täällä tapahtuu paljon). After check in (käydään ilmoittamassa meidän wada parenteille että ollaan elossa ruumiin ja sielun voimissa, noin puoli kymmeneltä) koittaa ihan päivästä riippuen epämääräinen sosialisoitumisen vaihe, joka voi olla kokkaamista, leipomista, teekutsuja, leffan katsomista tai ihan yleistä hengailua ja elämästä valittamista yhdessä. Noin kahdeltatoista-yhdeltä painun petiin skypettelemään tai puhumaan mun poikaystävän kanssa hetken, ennen kuin simahdan pois tästä todellisuudesta (oon niin univajeinen täällä että ehdin jopa nähdä kunnollisia unia 10 min nokosien aikana...).

Team Finland 2014-2015 wohoo (huomatkaa pituusero haha), © Tatsuya Yokota


No tulipa kauheen pitkä ja sekava höpöttelypostaus apua :-D Halusin vain ilmoitella että oon hengissä, ja että mulla menee hyvin. Seuraavat kuukaudet tulee olemaan elämäni haastavimpia kuukausia, joten voin varoitella että postauksia ei tule kuulumaan (ihan kuin niitä ois aiemminkin sadellut säännöllisin väliajoin, köh). Tuun sitten päivittelemään kun on aikaa ja tuntuu siltä!

Ja niin jos tulevia hakijoita on taas eksynyt tänne ja on kysyttävää tai ihan mitä tahansa, niin kommenttia vaan tai heittäkää meilillä, tiedän että toistan koko ajan olevani kiireinen mutta multa löytyy kyllä aina aikaa UWC:n ilosanoman levittämiseen :-)

Haleja haleja Suomeen x

31.7.2014

depth over distance every time, my dear



Päätin rikkoa tän pienen (köh) hiljaisuuden ihan senkin kunniaksi, että heinäkuu on loppumaisillaan ja lähden tasan kahden viikon takaisin kotiin. Apua.


Heinäkuun oon viettänyt sillä tavalla miten oletinkin; laiskottelemalla niin paljon kuin sielu sietää. En ole edes koskenut mun päiväkirjaan, sillä vaikka kertomisen arvoisia asioita on toki tapahtunut, mun laiskuus on aika tehokkaasti estänyt kirjoittamisen. Oon nähnyt kavereita ja nauttinut kesäisestä Helsingistä ja siitä mitä se voi tarjota sekä käynyt perheen kanssa pienellä viikonloppureissulla pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Mutta samalla myöskin istunut vaan kotona ja imeskellyt itseeni sitä hyvänolontunnetta, jonka saan kun voin olla vain ihan yksin. Viihdyn todella hyvin ilman seuraa ja vaikka jostain ihmeen syystä rakastankin sitä kuinka MUWCI:ssa oon aina (rakkaiden) ihmisten ympäröimänä, on ihanaa vain löysäillä ja tehdä ei-mitään - jotain mikä ei Intiassa ois mahdollista.

Näiden kuukausien lusmuilujen aikana oon ehtinyt miettiä melko paljon kuluvaa vuotta ja käsittänyt miten uskomaton se olikaan. Mun aivokapasiteetti ei kuitenkaan riitä pukemaan sitä mitä koin ja tunsin sanoiksi, mikä harmittaa mua ihan sikana, sillä "Mitenkäs vuosi Intiassa meni?"-kysymyksiä kuulen tosi usein ja "Se oli ihan mahtavaa" on aivan liian vähäpätöinen vastaus siihen. Vuosi Intiassa oli elämäni paras vuosi ja juuri nyt kun oon hyväksynyt sen faktan että se on ohi, mun pitäis sulatella se tieto, että kohta oon menossa taas takaisin. Mua pelottaa, että jokainen kolkka kampuksella vaan muistuttaa mua edellisestä vuodesta, enkä osaa keskittyä nauttimaan tästä seuraavasta vuodesta, joka kyllä varmasti on aivan yhtä huikea kuin edellinenkin. Argh.



Second year. Seuraavan kerran kun oon kampuksella, olenkin jo se viisaampi ja kokeneempi osapuoli, joka tuntee kampuksen ja koulun käyttäytymiskulttuurin sekä tietää, että suihkussa kannattaa käydä aamulla kuuman veden saatavuuden varmistamiseksi ja että neljältä iltapäivällä on koulun common roomissa aina lämmintä teetä tarjolla. Oon kokenut ja oppinut niin paljon, ja nyt on mun vuoro siirtää kaikki tietämäni seuraaville sukupolville (kuulostaapa joltain kultilta apua). Tää ei kuitenkaan tarkoita, että olettaisin mun toisen ja samalla viimeisen vuoden MUWCI:ssa olevan tylsä - päinvastoin, sillä mulla on monia monia asioita vielä joita en ole kokenut ja tehnyt. Olen itse asiassa melkeinpä yhtä innoissani kuin vuosi sitten, vaikka monet silloin tuntemattomat aspektit ovat nykyään arkipäivää. 

Kasvavaa lähtöinnostusta hieman vähentää koulutyöt joihin en ole koskenut lähes tippaakaan. EE (4000 sanan essee, luultavasti jokaisen IB-opiskelijan pahin painajainen tällä hetkellä) aloittamatta, espanjan ja enkun kirjat lukematta, Math IA:sta ei mitään hajua. Suomeksi sanottuna: aika kusessa ollaan. Oh well.

(Salaa panikoin ja paljon)

21.6.2014

how india changed me

·       
 käsidesi. Oon aina ajatellut, että käsidesin käyttäminen on melko mummomaista (kaikella kunnioituksella ikäihmisiä kohtaan siis) sekä en millään saa pois mielestäni leffojen stereotyyppisten pissispuhtausfriikkihahmojen fiksaatiota siihen. Kuitenkin tän vajaan vuoden aikana käsidesi on todistanut hyödyllisyydensä monen monta kertaa, varsinkin matkustaessa se on ollut oikea hengenpelastaja. Tiedätte varmaan purkkapussin ja kuinka sen omistaja on yhtäkkiä kaikkien paras ystävä – sama pätee meillä Intiassa mutta vaan käsidesin kanssa :-D Nyt kannan pientä käsidesiputeloa mun laukussa kaikkialle ihan Suomessakin, sillä on kätevä hoitaa käsien perushygienia kuntoon kun lavuaaria tai puhdasta vettä ei oo helposti saatavilla. Ja tiedostan kyllä ylihygieenisyyden olevan pahasta, joten osaan kyllä kontrolloida tota käsidesillä läträämistä – tai niin ainakin luulen, haha.

·    alhaisen hygieniatason sietäminen – tää kohta on hieman paradoksaalinen ton edellisen kanssa mutta menkööt. Ja hygienialla siis tarkoitan ihan yleisesti enkä itseäni tai kanssaihmisiä :-D Vaikka kuinka rakastaisin Intiaa, faktat tiskiin vaan ja myönnettäköön, että kehitysmaana monet asiat kuten hygienia ja puhtaus on aika reippaasti Suomea jäljessä. Esimerkiksi kadut ovat likaisia ja superpölyisiä runsaan liikenteen takia, avonaisia roskapusseja jätetään lojumaan sinne tänne eikä mutaa tai muuta likaa helpolla pelästytä. Tottumuskysymyshän tää on, huomasin yks kerta yhdeltä yöllä jahtaavani kaksi rottaa – sotavarusteina kännykän taskulamppu, sytkäri, dödö sekä palanen luultavasti homehtunutta juustoa pahvilaatikossa – ympäri mun poikaystävän huonetta ja tää kaikki tuntui ihan... normaalilta? Ei luonnolliselta, mutta normaalilta. Suomessa oisin varmaan juossut kirkuen pakoon, haha. (Tunnin intensiivisen jahtaamisen jälkeen huone näytti olevan kuin pommin jäljiltä ja me maattiin sängyllä kuoleman partaalla. Rottien häätäminen on tosi uuvuttavaa hommaa, minkä takia ne tunnetaankin yleisesti kampuksella nimellä sitkeät paskiaiset)
·      mun englanti. En mun suomalaisten kavereiden pettymykseksi mutta omaksi helpotuksekseni omaksunut intialaista aksenttia, vaan mun kielitaito intialaistui muilla tavoin. Jotkut yleiset hindinkieliset sanat sekä fraasit on pinttynyt mun jokapäiväiseen puheeseen – chalo, theek hai, accha sekä chutiya näin hyvinä esimerkkeinä (näitä mun on turha edes yrittää kääntää suomeksi – mahdoton yritys). MUWCI:ssa monet alottaa hindin kielen opiskelun IB-aineena, mutta kaikille ulkomaalaisille on pakollista suorittaa lyhyt Conversational Hindi -kurssi, jossa opitaan sekä hindin että intialaisen kulttuurin perusteita. Täytyy kuitenkin myöntää, että mun hyvin suppean hindisanavaraston oon kyllä poiminut mun intialaisilta kavereilta :-D Mun tapa puhua enkkua on kuulemma myös melko intialainen (en tiiä yhtään kyllä onko tää pelkästään intialainen tapa, mutta mutta); esimerkiksi aika monet kysymykset lausun vaan toteavina fraaseina ja lisään sanan no perään nousevan intonaation kera. ”Did he say the jeep is coming at six?” à ”He said the jeep is coming at six, no?”


·     tinkiminen. Aina ei-intialaisen astuttua kauppaan kuin kauppaan alkaa myyjillä soida turisti!-hälytyskellot päässä, ja automaattisesti kaikkien tuotteiden hinta vähintään kaksinkertaistuu. Tinkiminen on osa intialaista kulttuuria ja sitä harrastetaan melko aggressiivisestikin kaikkialla, monesti intialaisten kiistellessä keskenään huomaan pelkääväni jonkun käsirysäkän syntymistä... Itse en oo ihan noin päällekäyvä, ja aluksi vähän epäröin tinkimistä koska hintataso oli ilman sitäkin ihanan alhainen Suomeen verrattuna. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin saada langanpäästä kiinni ja nykyään oon jo itseasiassa aika hyvä! :-D Lähes aina saan hinnan putoamaan ainakin puolet alkuperäisestä jos vaan jaksan jankata tarpeeksi kauan, takuuvarma kikka on lähteä mitään ostamatta pois kaupasta kunnes siinä ovenpielessä myyjät huutaa suostuvansa sun hintaan. Toimii. Intialaisista vaatteista huolimatta näytän vieläkin (tai jopa ehkä enemmän) turistilta, mutta muahan ei petkuteta millään 250 rupian riksoilla kun tiedän, että samanpituisen kyydin saisi satasella. Pari ekaa päivää kauppoja kierrellessä Suomessa tuntuu aina niin hassulta, kun hinnat on kaikki ihan fiksattuja ja niin sydäntäsärkevän korkeita. Huoh.

·      itsenäisyys. Tästä kohdasta voisin kirjoittaa ihan erillisen postauksen jos vain en olisi näin laiska ja jos kiinnostusta löytyy sieltäpäin :) UWC-elämä automaattisesti pakottaa itsenäistymään, mutta uskaltaisin väittää että Intiassa se korostuu hieman. Kampuksella meillä on kouluruokailu ja koulun omat taksinkuljettajat sekä siivoojat, mutta tää on kuitenkin enemmän osa intialaista kulttuuria ja vaikka UWC-koulu ollaankin, maassa maan tavalla pätee täälläkin. Hoidan omat ruokaostokseni, maksan omat puhelinlaskuni, pesen ja kuivaan omat pyykkini, järjestän omat kulkuneuvoni, menen yksin lääkäriin (intialainen sairaala on ollut yksi kulttuurisesti shokeeravin kokemus minkä oon täällä kokenut. Jos saisin itse päättää, never again), hoidan itse kaikki passiin ja viisumiin liittyvät byrokratiasotkut, suunnittelen ja maksan omat lomamatkani ja niin edespäin. Pieniä konkreettisia arkisia asioita, joita itse hoitaessa kuitenkin ymmärtää miten itsenäiseksi on tullut verrattuna ennen UWC:tä ja miten riippuvainen on ennen ollut omista vanhemmista. Täällä MUWCI:ssa koulu luottaa meihin paljon ja esimerkiksi aikuisitta matkustaminen onnistuu eikä minkäänläisiä nukkumaanmenoaikoja tai curfewta ole. Tää antaa mahdollisuuden kontrolloida omaa elämänrytmiä, mikä opettaa tosi paljon mm. omasta unentarveesta sekä fyysisestä kestokyvystä (tän huomasin itse joskus syys-lokakuun aikoihin kun koitin tehdä ihan kaikkea, opiskella ja sosialisoitua ja vain imeä itseeni niin paljon sitä niin kutsuttua MUWCI-kokemusta kuin vain pystyin. Päivittäiset yöunet jäi siihen neljään-viiteen tuntiin ja lopulta mun kroppa petti ja olinkin kipeä melko pitkän aikaa, mikä oli mulle korkean vastustuskyvyn omaavana melko epätavanomaista).


·        ruokamieltymykset. Ennen Intiaa olin melko nirso ja vaikka vedinkin (naama pitkällä tosin) useimmat epämiellyttävätkin ruoat alas, lista inhokeista oli ihan liian pitkä. En syönyt tulista ruokaa ollenkaan, ja tietty Intia tulisen curryn ja mausteiden maana aiheutti mulle varsinkin alussa vaikeuksia – ei ollut varmaan viimeinen kerta kun kyyneleet valui silmistä tulisuuden takia. Nykyään mun sietokyky tulista ruokaa kohtaan on parempi, mutta oon oppinut välttämään tulisia ruokia niin paljon kuin pystyn ihan senkin takia että ne pistää mun vatsan aika tehokkaasti sekaisin. Kouluruoka ei meillä oo mitenkään ylistämisen arvoista – ja valitettavasti kokkaan itselleni ihan liian harvoin - joten mun nirsous on vähentynyt aika paljon nääntymisen välttämiseksi, haha. Yli 60 kansallisuuden parissa elämisessä on lukuisia plussapuolia, ja yksi niistä on mahdollisuus erimaalaisten ruokien maistamiseen. On ollut niin suosikkeja kuin inhokkeja, itse oon syöttänyt salmiakkeja ja turkinpippureita aika ahkerasti ihmisille ja lähes poikkeuksetta kyseiset makunautinnot päättyy yökkäyksiin ja roskiksen etsintään sekä mulle tyytyväiseen nauruun :-D Haha, miten niin sadisti?

·      nukkumistottumukset. Enhän mä Suomessakaan nukkunut tarpeeksi, mutta seitsemällä tunnilla hiihtelin aika mutkattomasti jokaisen päivän läpi. UWC-elämä tunnetusti vähentää sun unimäärää aika reippaasti ja se olikin yksi niistä asioista, jota stressasin tosi paljon etukäteen sillä mun ideaaliyöunet kestää sen yhdeksän-kymmenen tuntia. Ja noh, eka termi oli aika tappo sillä nukuin parhaimmillaan viisi tuntia yössä ja kulutin itseni ihan puhki, mikä johti siihen että nukahtelin mitä omituisempiin aikoihin mitä omituisempiin paikkoihin :-D Oli ihan normaalia tulla kahdelta kotiin koulun jälkeen ja simahtaa sängylle viideksi tunniksi missaten kaikki pakolliset aktiviteetit ja herätä sopivasti illalliselle. Oon aina ennen ollut tosi kevyt nukkuja ja tietyllä tavalla olen vieläkin, mutta nyt pystyn nukkumaan mun herätyksen ohi (mitä Suomessa ei tapahtunut ikinä. Ikinä.) jos oon tarpeeksi univajeinen. Oon myös oppinut heräämään joka päivä aamuseitsemältä automaattisesti ilman minkäänlaista herätyskelloa, myös viikonloppuisin ja silloin kun ei edes olisi koulua. Friikeintä oli kun joululomalla Suomessakin aloin heräämään seitsemältä – tosin Intian aikaa mikä tarkotti puoli viideltä aamulta Suomen aikaa, haha.


Tässä hyvin epämääräisessä järjestyksessä hyvin epämääräisiä asioita mitä tuli nyt mieleen, lisääkin varmasti olisi jos vaan jaksaisi kauemmin pohtia. Tän kirjoittaminen oli itse asiassa tosi hauskaa, jännä huomata miten paljon oon itse muuttunut ja miten paljon mun suhtautuminen joihinkin asioihin poikkeaa entisestä :-D Vähän erilaista postausta tähän väliin, toivottavasti tykkäsitte! Täällä Vietnamissa on ollut ihan tajuttoman kuuma ja mun päivät on koostunut lähinnä lämpöhalvauksen välttelemisestä, joten koneeseen koskeminen ei oo tullut mieleenkään. Koitan päästä vähän säännöllisemmän postailun pariin sitten taas Suomessa, luultavasti siinä heinäkuun puolella. Postausideoita mun tyhjää lyövälle päälle saa aina heittää :)

31.5.2014

take me somewhere nice


1. & 2. & 3. & 4. Aah MUWCI how I miss you and your burning sunshine and whispering wind and beautiful people 

1. Vikaa kertaa Punessa poikaystävän kanssa shoppailemassa tuliaisia 2. Oon kehittänyt jonkun pakkomielteen sormuksiin 3. Mumbai International Airport Terminal 2, väitetään olevan maailman hienoin terminaali. Ja olihan se aika hulppea 4. Pakkauskriisi. Liikaa vaatteita, liian vähän tilaa

1. Metrossa ekaa kertaa lähes viiteen kuukauteen! Oli kieltämättä hieman ikävä 2. Kävin leffassa; The Amazing Spider-man 2 & Kaze tachinu. Itkin molemmilla kerroilla 3. & 4. Sporia oli myös ikävä! Toimivaa julkista liikennettä ylipäätänsä, haha 

1. Matkalla kotiin 2. Villasukat ja räsymatto, jotain mitä Intiassa ei ihan tullut nähtyä 3. Mun vaatereki! Tätä kaipasin joka päivä mun Intian huoneeseen, haha 4. En lukenut Intiassa yhtäkään kirjaa mikä ei olisi ollut kouluhommana. Suunnitelmana ois siis lukea nyt kesällä niin paljon kuin sielu kestää

27.5.2014

home has never felt so weird

Mun kone laskeutui sunnuntai-iltapäivänä Helsinki-Vantaan lentokentälle ja noh, tällä kertaa ei tullut vastaan kulttuurishokkia mutta pikemminkin sellainen turta realisaatio että mun pikku rakas kukkulan huippu Intian maaseudulla on todellakin takana. Ja vaikka mulla onkin vielä yksi toivottavasti myöskin tajunnanräjäyttävä vuosi edessä, oli lähteminen yksi vaikeimmista asioista minkä oon ikinä tehnyt. En oo ikinä ollut hyvä hyvästien kanssa, takeltelen aina sanojen kanssa ja oon vain jostain syystä tosi awkward enkä saa ikinä ilmaistua itseäni niin hyvin kun haluaisin. Tää kerta oli moninkertaisesti pahempi, sillä tiesin varmasti monille nää hyvästit tulisi olemaan tosiaankin viimeiset. Ja vaikka tärkeimpiä ihmisiä tuun varmasti näkemään ainakin kerran vielä hamassa tulevaisuudessa, monia en enää kohtaa. Ja vaikka en heitä kauheen hyvin tuntenutkaan, tuntuu väärältä että joku, joka on ollut osa sun jokapäiväistä elämää katoaakin yhtäkkiä eikä luultavasti palaa enää takaisin. Miksi tää paikka tuo mun elämään ihania, ihania ihmisiä vain viedäkseen heidät pois multa vuoden parin jälkeen? Tiedän että hyvästit on luonnollinen osa UWC-kokemusta, mutta tän faktan tiedostaminen ei tee itse sen hyväksymistä yhtään helpommaksi. Tuntuu niin oudolta palata takaisin elokuussa kun puolet opiskelijoista on korvattu uusilla nimillä ja naamoilla. Tuntui niin oudolta lähteä kotoa palatakseen kotiin.

En oikeen tiedä mitä sanoa. Suomen kieli takkuaa eikä tunnu luontevalta, yhtäkkiä kylmennyt sää ja Helsingin harmaat kadut ovat kuin ventovieraita ja suomalaisten kuunteleminen ja näkeminen aiheuttaa jonkinlaista ahdistusta. Toivon vaan että tää on vaan alkukankeutta sopeutumisessa enkä ala kehittää minkäänlaista Suomi-fobiaa - se ois aika mielenkiintoista ottaen huomioon että oon asunut täällä kaksitoista vuotta ja pitänyt tätä paikkaa kotina. Viime päivät oon vaan kelaillut päässäni vikat hetket MUWCIssa ja toivonut kipeästi että voisin olla siellä taas. Muistan elävästi varsinkin sen hetken kun irrottauduin mun poikaystävän halista ja kapusin itkuisena  taksiin ja jätin kampuksen taakseni. En oo pitkään aikaan itkenyt niin paljon kuin mitä oon tehnyt viimeisen viikon aikana.

Kuuden päivän kuluttua lähden Vietnamiin reiluksi kolmeksi viikoksi, ja sieltä en voi kyllä lupailla päivityksiä. Tai kesän ajalta ylipäätänsä, tauko kuulostaa yhtäkkiä varsin houkuttelevalta idealta varsinkin nyt kun tuntuu että kirjotan suomeksi kuin peukalo keskellä kämmentä. Hmm. Mitäs te lukijat, ootteko vielä siellä? Onko teillä jotain erityistä kysyttävää MUWCIin tai UWC:hen liittyen? Pitäiskö mun ihan suosiolla jättää tää jäähylle kesän ajaksi ja palata takaisin kun palaan Intiaan? Mun pää lyö nimittäin ihan tyhjää tän blogin kanssa, arvostaisin hurjasti jos teillä ois jotain postausideoita tai -ehdotuksia. Ehkä saan jonkun inspiraatiopuuskan ja lisää motivaatioa tähän touhuun :)

18.5.2014

छह



“You get a strange feeling when you’re about to leave a place. Like you’ll not only miss the people you love but you’ll miss the person you are now at this time and this place, because you’ll never be this way ever again."