31.5.2014

take me somewhere nice


1. & 2. & 3. & 4. Aah MUWCI how I miss you and your burning sunshine and whispering wind and beautiful people 

1. Vikaa kertaa Punessa poikaystävän kanssa shoppailemassa tuliaisia 2. Oon kehittänyt jonkun pakkomielteen sormuksiin 3. Mumbai International Airport Terminal 2, väitetään olevan maailman hienoin terminaali. Ja olihan se aika hulppea 4. Pakkauskriisi. Liikaa vaatteita, liian vähän tilaa

1. Metrossa ekaa kertaa lähes viiteen kuukauteen! Oli kieltämättä hieman ikävä 2. Kävin leffassa; The Amazing Spider-man 2 & Kaze tachinu. Itkin molemmilla kerroilla 3. & 4. Sporia oli myös ikävä! Toimivaa julkista liikennettä ylipäätänsä, haha 

1. Matkalla kotiin 2. Villasukat ja räsymatto, jotain mitä Intiassa ei ihan tullut nähtyä 3. Mun vaatereki! Tätä kaipasin joka päivä mun Intian huoneeseen, haha 4. En lukenut Intiassa yhtäkään kirjaa mikä ei olisi ollut kouluhommana. Suunnitelmana ois siis lukea nyt kesällä niin paljon kuin sielu kestää

27.5.2014

home has never felt so weird

Mun kone laskeutui sunnuntai-iltapäivänä Helsinki-Vantaan lentokentälle ja noh, tällä kertaa ei tullut vastaan kulttuurishokkia mutta pikemminkin sellainen turta realisaatio että mun pikku rakas kukkulan huippu Intian maaseudulla on todellakin takana. Ja vaikka mulla onkin vielä yksi toivottavasti myöskin tajunnanräjäyttävä vuosi edessä, oli lähteminen yksi vaikeimmista asioista minkä oon ikinä tehnyt. En oo ikinä ollut hyvä hyvästien kanssa, takeltelen aina sanojen kanssa ja oon vain jostain syystä tosi awkward enkä saa ikinä ilmaistua itseäni niin hyvin kun haluaisin. Tää kerta oli moninkertaisesti pahempi, sillä tiesin varmasti monille nää hyvästit tulisi olemaan tosiaankin viimeiset. Ja vaikka tärkeimpiä ihmisiä tuun varmasti näkemään ainakin kerran vielä hamassa tulevaisuudessa, monia en enää kohtaa. Ja vaikka en heitä kauheen hyvin tuntenutkaan, tuntuu väärältä että joku, joka on ollut osa sun jokapäiväistä elämää katoaakin yhtäkkiä eikä luultavasti palaa enää takaisin. Miksi tää paikka tuo mun elämään ihania, ihania ihmisiä vain viedäkseen heidät pois multa vuoden parin jälkeen? Tiedän että hyvästit on luonnollinen osa UWC-kokemusta, mutta tän faktan tiedostaminen ei tee itse sen hyväksymistä yhtään helpommaksi. Tuntuu niin oudolta palata takaisin elokuussa kun puolet opiskelijoista on korvattu uusilla nimillä ja naamoilla. Tuntui niin oudolta lähteä kotoa palatakseen kotiin.

En oikeen tiedä mitä sanoa. Suomen kieli takkuaa eikä tunnu luontevalta, yhtäkkiä kylmennyt sää ja Helsingin harmaat kadut ovat kuin ventovieraita ja suomalaisten kuunteleminen ja näkeminen aiheuttaa jonkinlaista ahdistusta. Toivon vaan että tää on vaan alkukankeutta sopeutumisessa enkä ala kehittää minkäänlaista Suomi-fobiaa - se ois aika mielenkiintoista ottaen huomioon että oon asunut täällä kaksitoista vuotta ja pitänyt tätä paikkaa kotina. Viime päivät oon vaan kelaillut päässäni vikat hetket MUWCIssa ja toivonut kipeästi että voisin olla siellä taas. Muistan elävästi varsinkin sen hetken kun irrottauduin mun poikaystävän halista ja kapusin itkuisena  taksiin ja jätin kampuksen taakseni. En oo pitkään aikaan itkenyt niin paljon kuin mitä oon tehnyt viimeisen viikon aikana.

Kuuden päivän kuluttua lähden Vietnamiin reiluksi kolmeksi viikoksi, ja sieltä en voi kyllä lupailla päivityksiä. Tai kesän ajalta ylipäätänsä, tauko kuulostaa yhtäkkiä varsin houkuttelevalta idealta varsinkin nyt kun tuntuu että kirjotan suomeksi kuin peukalo keskellä kämmentä. Hmm. Mitäs te lukijat, ootteko vielä siellä? Onko teillä jotain erityistä kysyttävää MUWCIin tai UWC:hen liittyen? Pitäiskö mun ihan suosiolla jättää tää jäähylle kesän ajaksi ja palata takaisin kun palaan Intiaan? Mun pää lyö nimittäin ihan tyhjää tän blogin kanssa, arvostaisin hurjasti jos teillä ois jotain postausideoita tai -ehdotuksia. Ehkä saan jonkun inspiraatiopuuskan ja lisää motivaatioa tähän touhuun :)

18.5.2014

छह



“You get a strange feeling when you’re about to leave a place. Like you’ll not only miss the people you love but you’ll miss the person you are now at this time and this place, because you’ll never be this way ever again." 

10.5.2014

eat sleep study repeat
























Otsikon mukaisissa meiningeissä ollaan sinnitelty edellisestä postauksesta lähtien (valitettavasti...), maanantaina alkaa jo tän vuoden loppukokeet ja vaikka nenä onkin pidetty visusti kiinni siinä oppikirjassa ja kirjasto on kuin toinen koti, on mulla hieman epätoivoiset fiilikset tästä kaikesta. Elämä on ollut kaunista mutta myös raakaa, enkä tiedä miten sopeutua takaisin Suomeen kun aika koittaa. (Koti-ikävä on kuitenkin suuri, älkää huoliko)

Kaksi viikkoa jäljellä, kysymys onkin miten nauttia niistä kun tietää että hyvästejä tulee sanottua liian monille...
Haikea Lam kuittailee, palaillaan taas sitten kunnon postauksen kera kun tää tyttö on täysissä sielun ja ruumiin voimissa Suomen kamaralla. x