27.5.2014

home has never felt so weird

Mun kone laskeutui sunnuntai-iltapäivänä Helsinki-Vantaan lentokentälle ja noh, tällä kertaa ei tullut vastaan kulttuurishokkia mutta pikemminkin sellainen turta realisaatio että mun pikku rakas kukkulan huippu Intian maaseudulla on todellakin takana. Ja vaikka mulla onkin vielä yksi toivottavasti myöskin tajunnanräjäyttävä vuosi edessä, oli lähteminen yksi vaikeimmista asioista minkä oon ikinä tehnyt. En oo ikinä ollut hyvä hyvästien kanssa, takeltelen aina sanojen kanssa ja oon vain jostain syystä tosi awkward enkä saa ikinä ilmaistua itseäni niin hyvin kun haluaisin. Tää kerta oli moninkertaisesti pahempi, sillä tiesin varmasti monille nää hyvästit tulisi olemaan tosiaankin viimeiset. Ja vaikka tärkeimpiä ihmisiä tuun varmasti näkemään ainakin kerran vielä hamassa tulevaisuudessa, monia en enää kohtaa. Ja vaikka en heitä kauheen hyvin tuntenutkaan, tuntuu väärältä että joku, joka on ollut osa sun jokapäiväistä elämää katoaakin yhtäkkiä eikä luultavasti palaa enää takaisin. Miksi tää paikka tuo mun elämään ihania, ihania ihmisiä vain viedäkseen heidät pois multa vuoden parin jälkeen? Tiedän että hyvästit on luonnollinen osa UWC-kokemusta, mutta tän faktan tiedostaminen ei tee itse sen hyväksymistä yhtään helpommaksi. Tuntuu niin oudolta palata takaisin elokuussa kun puolet opiskelijoista on korvattu uusilla nimillä ja naamoilla. Tuntui niin oudolta lähteä kotoa palatakseen kotiin.

En oikeen tiedä mitä sanoa. Suomen kieli takkuaa eikä tunnu luontevalta, yhtäkkiä kylmennyt sää ja Helsingin harmaat kadut ovat kuin ventovieraita ja suomalaisten kuunteleminen ja näkeminen aiheuttaa jonkinlaista ahdistusta. Toivon vaan että tää on vaan alkukankeutta sopeutumisessa enkä ala kehittää minkäänlaista Suomi-fobiaa - se ois aika mielenkiintoista ottaen huomioon että oon asunut täällä kaksitoista vuotta ja pitänyt tätä paikkaa kotina. Viime päivät oon vaan kelaillut päässäni vikat hetket MUWCIssa ja toivonut kipeästi että voisin olla siellä taas. Muistan elävästi varsinkin sen hetken kun irrottauduin mun poikaystävän halista ja kapusin itkuisena  taksiin ja jätin kampuksen taakseni. En oo pitkään aikaan itkenyt niin paljon kuin mitä oon tehnyt viimeisen viikon aikana.

Kuuden päivän kuluttua lähden Vietnamiin reiluksi kolmeksi viikoksi, ja sieltä en voi kyllä lupailla päivityksiä. Tai kesän ajalta ylipäätänsä, tauko kuulostaa yhtäkkiä varsin houkuttelevalta idealta varsinkin nyt kun tuntuu että kirjotan suomeksi kuin peukalo keskellä kämmentä. Hmm. Mitäs te lukijat, ootteko vielä siellä? Onko teillä jotain erityistä kysyttävää MUWCIin tai UWC:hen liittyen? Pitäiskö mun ihan suosiolla jättää tää jäähylle kesän ajaksi ja palata takaisin kun palaan Intiaan? Mun pää lyö nimittäin ihan tyhjää tän blogin kanssa, arvostaisin hurjasti jos teillä ois jotain postausideoita tai -ehdotuksia. Ehkä saan jonkun inspiraatiopuuskan ja lisää motivaatioa tähän touhuun :)

2 kommenttia:

  1. Heii en oo varmaan ikinä kommentoinnu tänne mitään mutta tää sun blogi on ehdottomasti yks mun lemppareista, sun kuvat on aina niin kauniita ja uwc-elämästä on ihana lukea terveisin ens vuoden hakija. :) Mua ainakin kiinnostais lukea kesäpostauksia Suomesta tai Vietnamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ihana, kiitos ihan sikana sun kommentista! Mahtavaa jos mun blogista on ollut iloa/hyötyä/ihanmitävaan edes jollekin :) Katotaan jos ehdin muutaman postauksen väsäillä tässä kesän aikana!

      Poista