16.12.2014

they say "be brave, there's a right way and a wrong way"

Laskeuduin perjantai-iltana Helsinki-Vantaan lentokentälle ja 24 tunnin sisällä ehti jo tunteet mennä aikamoista vuoristorataa helpotuksesta täyteen paniikkiin ja epätoivoon. Mulla on takana elämäni vaativin termi - ja tämän toteaman voi allekirjoittaa lähes jokainen MUWCI-kakkonen - ja päätin sitten päättää nämä kauheat kuukaudet huonoimmalla mahdollisimmalla tavalla. Joo-o. Lauantaiaamuna tekemäni ACT-koe (amerikkalainen tasokoe jenkkiyliopistoihin) meni liioittelematta täysin penkin alle, varsinkin matikan osuus jossa mulla laskin lakkasi toimimasta viiden minuutin jälkeen. Taisin nipistää itseäni, koska en vaan voinut uskoa jokin näin kliseinen juttu tapahtuu juuri kun teen yksiä elämäni tärkeimpiä kokeita. Koitin tehdä sen loppukokeen ihan kunnialla mutta päässä pyöri koko ajan todennäköisen epäonnistumisen kammo, joka sitten tietenkin vaikutti negatiivisesti mun suoritukseen. Kauheeta miten hermoja on niin hankala saada kuriin.

Viimeiset neljä kuukautta ovat olleet ihan hirvittävän akateemisesti kouluorientoituneet, mutta selvisin kaikesta kuitenkin suhteellisen siedettävästi - kunnes astuin tänä aamuna Suomi-Amerikka Yhdistysten Liiton tiloihin ja aloitin sen pirun kokeen. Tuntuu pahalta ja jollain tavalla tosi epäreilulta, että kaiken tän raatamisen jälkeen en voi edes nauttia (täysin ansaitusta) lomastani ja joulufiiliksistä täysin rinnoin koska mielessä painaa vaan tää viimeinen epäonnistuminen monien onnistumisten keskeltä. Jenkit jatko-opiskeluvaihtoehtona vaikuttaa juuri nyt paljon kaukaisemmalta kuin ikinä ja oonkin tosi pettynyt itseeni - ei Euroopassa mitään vikaa ole, mutta... Toki Suomikin alkaa kuulostaa entistä enemmän ihan mukiinmenevältä vaihtoehdolta. Hyvinvointivaltio, julkiset palvelut rullaa, koulutus olisi tasokasta ja ennen kaikkea ilmaista ja opiskelun ohella ehtisin käymään töissäkin ja ansaita rahaa muita juttuja, esim. matkustelua varten. Minkä takia sitten koitan välttää tätä hinnalla milla hyvänsä?



Oon viime aikoina kyseenalaistanut melko paljon mun nykyistä elämänfilosofiaa ja hävennyt mun kiittämättömyyttä, jossa oon kesästä lähtien vellonut. Tietenkin jatko-opiskelumahdollisuudet on asia josta kannattaisi ja pitääkin huolehtia, mutta se pakkomielteinen tapa jolla oon niin tehnyt on mietityttänyt paljon. Eihän mulla, toisin kuin monilla muilla, ole ikinä ollut sitä unelmayliopistoa johon olisin tähdännyt koko elämäni, minkä takia tää ainainen stressaaminen on hämmentänyt mua kovasti. Sopeudun melko vaivatta uusiin paikkoihin, joten minkä takia pelkään niin pirusti minne päädyn seuraavaksi neljäksi vuodeksi? Uskon, että tiettyyn asioihin mulla ei ole voimia vaikuttaa ja elämä valitsee minkä polun se haluaa seurata. Olen opiskellut itseni rikki ja yrittänyt parhaani, ja sen pitäisi olla enemmän kuin tarpeeksi. Kai se on vaan tää ainainen perfektionismin haku ja epäonnistumisen pelko, joiden voimin oon selvinnyt päivästä toiseen. Jos tarkemmin mietitään, en ole ikinä epäonnistunut akateemisessa kontekstissa - tietenkin pieniä harha-askeleita on ollut siellä ja täällä, mutta yleisesti oon aina saavuttanut kaiken, mihin olen tähdännyt. Tiedän kuitenkin, että parin kuukauden päästä tulen avaamaan monia hylkäyskirjeitä myönteisten vastauksien sijaan.

Kolmas termi MUWCI:ssa oli rankka. Mutta rankempaa on tajuta kuinka kolme neljässosaa mun ajasta tuossa pienessä kukkulanpäällisessä kuplassa on jo ohitse. Viimeinen termi edessä. Viimeiset viisi kuukautta. Mihin ihmeeseen tää aika on oikeen valunut? Muhun iskee paniikinomainen pelko kun mietin, että seuraavan kolmen viikon päästä lennän viimeistä kertaa Intiaan määränpäänä MUWCI. Oon kokenut elämäni parhaimmat ja huonoimmat hetket täällä. Oon tutustunut ihmisiin, jotka on opettanut mulle enemmän mitä yksikään koulukirja pystyisi. Tää paikka on antanut mulle niin paljon ja särkenyt mun sydämen niin monta kertaa. Viime vuonna näin tän paikan viallisena paratiisina, elin kuukaudesta toiseen tähtisumut silmissä. Uutuudenviehätys katosi, mutta ihmetys ja rakkaus säilyi. Vietin ensimmäisen vuoteni MUWCI:ssa mielentilassa, jota en osaa nimetä tai selittää. Nyt kun mietin viime vuotta, muhun iskee palava kaipuu ja nostalgia sekä hämmennys siitä, miten paljon kaikki voi muuttua yhden kesän välissä. Olen mä nauttinut mun kakkosvuodesta. Mutta tuntuu, että en oo vieläkään päässyt viime vuodesta yli, siitä puhtaasta onnellisuudesta. "I've become crueler in your presence", oon kasvanut ja oppinut ja ymmärtänyt, kuinka ihmiset tosiaan luo sen maagisuuden ja kuinka koti ei voi ikinä enää tarkoittaa samaa.

20 päivää Suomessa ennen kuin matkustan viimeistä kertaa mun kukkulalle.

14 kommenttia:

  1. tuntuu karulta ettei kukaan ole vielä kommentoinut, oli nimittäin niin hyvä teksti ja woooou mitkä kuvat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha no, kiitos ihan sikana että sä päätit kommentoida! :')

      Poista
  2. Huh tää blogi on yks inspiroivimmista mitä oon ikinä lukenu, ihan valehtelematta! Löysin UWC järjestelmän tänä syksynä ja tosi suuri unelmahan tästä on tullut , vaikka vasta kasilla olenkin :D Aikaisemmin kaikki koulut kiinnostivat yhtä paljon, mutta luettuani tän blogin alusta loppuun, on Intia noussut ihan ykköseks. Kiitos, että oot jaksanut kirjottaa näin upeeta blogia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aa apua sun kehut hämmentää mua, kiitos paljon! Tosi kiva kuulla että tästä blogista on mun lisäks joku muukin saanut jotain irti :) Intia on aivan mahtava ja MUWCI on ihan uskomaton, tänne kun pääsee niin on kyllä aika onnekas! Mäkin sain tietää UWC:sta seiskalla tai kasilla, ja onhan se melko aikaisin mut ainakin ehtii hautoo sitä ajatusta omassa pääkopassa. Kiitos ihan sikana sun kommentista, jos ikinä tulee mitään kysyttävää UWC:sta tai vielä tarkemmin Intiasta, tänne saa heitellä viestiä :)

      Poista
  3. Wau tosi hyvä teksti!! Sun teksteistä välittyy niin ihana tunne, ja oonkin lukenu tän blogin alusta loppuu moneen kertaan. Tästä saan aina lisää innostusta ja inspiraatioita tammikuussa alkavaan UWC hakuun :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti, kiitos paljon! Tsemppiä kovasti hakuun, nauti siitä kutkuttavasta tunteesta :)

      Poista
  4. Voi että sun blogisi on niin ihana! Itse kanssa haen ykkösenä Mahindraan :) Oon niin innoissani tosta hausta. Harmi että vain 13 valitaan tuhottoman monen joukosta, mutta ei voi päästä jos ei yritä.. Hyvää uutta vuotta ja tsemppiä kevääseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon!! Ja jee, kiva kuulla kerrankin että joku hakee ykkösena Intiaan :) Muistan myöskin olleeni kovin skeptinen mun omista mahdollisuuksista mutta hei, täällä sitten oon jo pyörinyt puolitoista vuotta. Eli hyvä asenne, aina pitää yrittää! Kiitos samoin ja hyvää uutta vuotta sullekin, tsemppiä paljon hakuun! :)

      Poista
  5. Kysäisisin nopeasti tosta hakemuksesta: mitä mieltä oot siitä, että kirjottaa kaikki hakemuksen kohdat selkeällä puhekielellä? Kun en muista enää oliko kyse pelkästään omaelämäkerrasta mikä kannattaa kirjoittaa puhekielellä..

    Ja voisitko jossain vaiheessa tehä sellaisen postauksen missä on biisejä, jotka muistuttaa sua sun UWC-kokemuksesta Mahindrassa :) musta ois kiva tietää että millaista musaa oot siellä/kotosuomessa mahindraa fiilistellessä/sinne mennessä/sieltä tullessa kuunnellut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, mä ite kirjoitin vissiin koko hakemuksen omaelämäkertaakin myöten ihan kirjakielellä. Tää on toki ihan makukysymys ja tietenkin riippuu mitä tarkoitat 'selkeällä puhekielellä' - mun mielestä tää sun kommentti ois aika hyvä esimerkki siitä. Omaelämäkerran suhteen saa paljon enemmän vapauksia (mun co-year kirjoitti sen aikanaan Kalevalan runomitan mukaan, haha), tärkeintä on se tekstin selveys ja luettavuus. Jos susta tuntuu että se omaelämäkerta rullaa paremmin puhekielellä ja kuulostaa enemmän luontevalta ja 'sulta', niin go for it :) Muun hakemuksen mä kyllä suosittelisin kirjoittamaan ihan kirjakielellä, tulee virallisemmat vibat siitä. Mutta tosiaan tää on vaan mun mielipide, saattaa olla että nyt kahden vuoden aikana koko hakuprosessi on muuttunut suuntaan ja toiseen joten punnitse vaan mikä olisi fiksumpi vaihtoehto!

      Ja aah ihana postausidea, kiitos! Mun on pitänyt tehdä jonkinmoista musapostausta jo jonkin aikaa mutta se on nyt jäänyt ajanpuutteen takia. Hyvä että muistutit, koitan työstää sitä sitten kun IB vähän hellittää...

      Hyvää uutta vuotta sulle & paljon onnea hakuun! :)

      Poista
  6. Kysäisisin kans tuosta hakemuksesta! Kannattaako omaelämäkerrassa puhua myös niistä omista huonoista puolista, vai korostaa enemmänkin vaan niitä hyviä puolia? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös siinä ole tänäkin vuonna jonkimoinen sanarajoitus? Toimikunta tietenkin tiedostaa että kaikilla on hyviä ja huonoja puolia, joten suosittelisin ihan vaan kehumaan itteesi kun kerran sulla ei ole äärettömästi sanoja käytettävänä. Mutta toisaalta, jos uskot että huonoista piirteistä kertominen on jotenkin keskeistä sun elämälle/omaelämäkerralle niin sitten se saattais olla aika hyvä idea, ja saa sut erottumaan joukosta sekä tietenkin osoittaa miten hyvin tunnet ittesi :)

      Tsemppiä hakemukseen! :)

      Poista
  7. hei! kysyisin sulta sellasta että miten sun mielestä uwc voi muuttaa maailmaa?:) toivoisin pitkää vastausta! ja muuten eksyin eilen tähän sun blogiin ihan sattumalta ja aivan ihana blogi pakko sanoo!!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei moi! Kiitos tosi kiinnostavasta kysymyksestä, yritin vastata sun siihen uusimmassa postauksessa :) Kiva kuulla että oot tykännyt!

      Poista